Naomi "No Logo" Klein on kirjoittanut mielenkiintoisen näkemyksen Irakin sodasta tai paremminkin maan jälleenrakennussuunnitelmasta.
Hushin hallintoa on usein syytetty siitä että siltä puuttui sodan jälkeinen suunnitelma, minkä vuoksi Irakista tuli niin painajaismainen paikka. Baghdad year zero -artikkelissa Klein kuitenkin uskoo, että Bushilla oli suunnitelma. Suunnitelmana oli todistaa uusliberalistinen utopia todeksi. Irakista piti tulla neokonservatiivien helmi, jossa julkinen hallinto on tuhottu ja kaikesta toimista vastaa täysin ilman rajoja toimivat yksityiset yritykset.
Every policy that liberates multinational corporations to pursue their quest for profit would be put into place: a shrunken state, a flexible workforce, open borders, minimal taxes, no tariffs, no ownership restrictions. The people of Iraq would, of course, have to endure some short-term pain: assets, previously owned by the state, would have to be given up to create new opportunities for growth and investment. Jobs would have to be lost and, as foreign products flooded across the border, local businesses and family farms would, unfortunately, be unable to compete. But to the authors of this plan, these would be small prices to pay for the economic boom that would surely explode once the proper conditions were in place, a boom so powerful the country would practically rebuild itself.
IMF on toteuttanut tällaisia "markkinoiden vapautus shokkihoitoja" useiden vuosikymmenien aikataululla Lattareissa, Irakin viceroy Paul Bremer toteutti ultimaattisen shokkihoidon yhden kesän aikana. Hän aukaisi Irakin rajat, poisti tullit ja yksityisti ei-öljyalan valtion yritykset, hän madalsi verot 40 prosentista 15:sta, salli ulkomaalaisten kaapata Irakin luonnonvaroja 100 prosenttisesti ja viedä tekemänsä voitot ilman veroja ulkomaille. Aiemmista laista jäi Kleinin mukaan jäljelle vain Saddamin työntekijäliittojen toiminnan ja kollektiivisen tinkimisen kieltävät lait.
Worrying about the privatization of the sewage system was an unimaginable luxury with half the population lacking access to clean drinking water; the debate over the flat tax would have to wait until the lights were back on. Even in the international press, Bremer's new laws, though radical, were easily upstaged by more dramatic news of political chaos and rising crime.
Klein käy läpi eri leirit jotka taistelivat keskenään siitä minkälainen suunnitelma olisi paras Irakille. Year Zero -leiri voitti. He uskoivat että maa oli läpeensä mätä ja että vain täydellinen tuhoaminen ja uudelleen syntymä voisi korjata maan. Samalla kun Irak paloi, turvallisen vihreän vyöhykkeen sisällä vastavalmistuneet uusliberaalit suunnittelivat yritystoiminnan turvaamista.
The teams of KPMG accountants, investment bankers, think-tank lifers, and Young Republicans that populate the Green Zone have much in common with the IMF missions that rearrange the economies of developing countries from the presidential suites of Sheraton hotels the world over. Except for one rather significant difference: in Iraq they were not negotiating with the government to accept their “structural adjustments” in exchange for a loan; they were the government.
Bremer uudisti Irakin perustuslain sijoittajan unelmalaiksi. Tämä oli laiton teko. Vaikka YK antoikin briteille ja jenkeille mahdollisuuden laillisina miehittäjinä päättää lakeja, se esti niitä kuitenkin tekemästä näin ellei se ollut aivan välttämätöntä. Kansainvälinen laki esti miehittäjiä lisäksi omimasta tai myymästä vallatun maan luonnonvaroja. Miehittäjät voivat vain hallinnoida niitä kunnes itsehallinto on palannut. Kummatkin rajoitteet olivat ongelma neokonservatiiveille, koska ne hidastivat sijoittajien ja yritysten tulemista Irakiin omimaan luonnonvaroja.
Bremerillä ja Bushilla oli plan B. He ehdottivat että valta siirretään väliaikaiselle irakilaishallitukselle, joka olisi vallassa seitsemän kuukautta ennen varsinaisia vaaleja. Muutama pommi rukoilijoiden seassa ja sisällissodan uhalla pelottelu sai suunnitelmaa vastustaneet suurajatollat muuttamaan mielensä. Bremer oli löytänyt porsaanreiän kansainvälisestä laista. Jenkkien nukkehallitus voisi myydä Irakin luonnonvarat ulkomaalaisille rikkomatta lakia.
Ilo jäi kuitenkin lyhyeksi sillä vastarinta kiihtyi Irakissa ja liikemiehiä alkoi kuolla.
These developments present a challenge to the basic logic of shock therapy: the neocons were convinced that if they brought in their reforms quickly and ruthlessly, Iraqis would be too stunned to resist. But the shock appears to have had the opposite effect; rather than the predicted paralysis, it jolted many Iraqis into action, much of it extreme. Haider al-Abadi, Iraq's minister of communication, puts it this way: “We know that there are terrorists in the country, but previously they were not successful, they were isolated. Now because the whole country is unhappy, and a lot of people don't have jobs . . . these terrorists are finding listening ears.”
Valtion tehtaiden ja yritysten yksityistämissuunnitelmat olivat suora uhka työntekijöille, jotka pelkäsivät jopa 2/3 osaa työpaikoista leikkaavien YT-neuvotteluiden alkua. Moqtada al Sadr nousi näiden vihaisten nuorten äänitorveksi vastustamaan Bremerin uutta yksityistämisperustuslakia, Klein kertoo. Sen lisäksi että al Sadr vastusti jenkkien ryöstöretkeä hän oli ääri-islamilainen ja hänen militiansa, Mahdi-armeija, paitsi suojeli moskeijoita ja tehtaita, myös poltti Alkoja ja hyökkäsi hunnuttomien naisten kimppuun. Olisiko al Sadrista tullut niin suosittu jos Irakilaisten turvallisuuteen ja työn saantiin olisi panostettu yritysmyyntien sijaan, Klein kysyy?
Fallujahssa roikotetut poltetut länkkäriurakoitsijat olivat viimeinen niitti Bremerin suunnitelmille saada Irakiin sijoittajien tulva. Irakissa olevat liikemiehet ja urakoitsijat alkoivat kerätä kampsujaan kotiinpaluuta varten.
These were the start of a wave of kidnappings and killings of foreigners, most of them businesspeople, from a rainbow of nations: South Korea, Italy, China, Nepal, Pakistan, the Philippines, Turkey. By the end of June more than ninety contractors were reported dead in Iraq. When seven Turkish contractors were kidnapped in June, their captors asked the “company to cancel all contracts and pull out employees from Iraq.” Many insurance companies stopped selling life insurance to contractors, and others began to charge premiums as high as $10,000 a week for a single Western executive—the same price some insurgents reportedly pay for a dead American...
...The Financial Times has declared Iraq “the most dangerous place in the world in which to do business.” It's quite an accomplishment: in trying to design the best place in the world to do business, the neocons have managed to create the worst, the most eloquent indictment yet of the guiding logic behind deregulated free markets.
Bushin neokonservatiivit yrittivät vielä viimeisenä oljenkortena saada YK hyväksymään Bremerin yksityistämisperustuslaki Irakin perustuslaiksi vallan siityessä Irakin vaaleilla valitulle hallitukselle. YK siirsi vallan hallitukselle mutta ei maininnut uusliberalistien lakia sanallakaan.
Klein visioi että hallitus joka saa Irakin vihdoin rauhoittumaan perii syvästi velkaantuneen ja tuhotun valtion, jota IMF:n markkinoiden vapauttajat lähestyvät jälleen tarjoten lainaa kaupanrajoitteiden poistoa vastaan.
Naomi Klein: Baghdad year zero - Pillaging Iraq in pursuit of a neocon utopia
Monet Kleinin mainitsemista asioista kuullostavat uskottavilta, mutta monin paikoin yksinkertaistetuilta totuuksilta. On vaikea uskoa laajaan uusliberaalien salaliittoon tai kokeiluun. Kuullostaa ajatuksena lähes naivilta.
Heikoimmilla Kleinin kommentointi on mielestäni valtion yritysten yksityistämistä käsiteltäessä. Jäin kaipaamaan vaihtoehtoa myynnille. Olisiko jenkkien pitänyt alkaa pyörittämään vuosia hylättyinä olleita tehtaita amerikkalaisten verodollareilla ja vielä niin, että jokaisella irakilaisella olisi varmasti työpaikka, oli hänen palkaamisestaan yritykselle hyötyä tai ei? Uskooko Klein että tällainen järjestely olisi ollut mahdollinen?
Tuliko sinulla ajatuksia jutusta? Kuinka olisit jälleenrakentanut Irakin? Jätä kommentti.
Yli puolet maapallon asukkaista asuu 
Onko tämä omaisuus sitten syntisen ylenpalttinen? Otetaan esimerkki: seurakuntarakennusten osuus omaisuudesta on suuri. Jos ylenpalttinen tarkoittaa tarpeisiin nähden ylimääräistä, niin kiinteistöomaisuus vaikuttaa kieltämättä ylenpalttiselta. Kirkot ovat tyhjiä ja kävijämäärä sekä 
